Satakunnan Kansan tuore vaaligallup ei näytä Sosiaalidemokraateille, eikä Kokoomuksellekaan kovin ruusuista tulevaisuutta. Kumpikin puolue on jumiutunut omiin doktriineihinsa niin perusteellisesti, että sotkeentuvat omiin nilkkoihinsa.

Kun vaalipaneelissa Kokoomus toteaa kokoavansa 6 miljardia euroa ja samalla alentavansa verotusta, on demarien kovin helppo vaatia listaa niistä ”pikku leikkauksista”, jotka puolue on valmis toteuttamaan. Siihen onkin sitten kovin vaikea vastata saamatta puolueelleen köyhemmän kansan kurittajan leimaa.

Vaalilupauksien täsmentämistä ei tarvitse surra juhlapuheissa, eikä media yleensä sensuroi vaalimainoksiakaan. Toisin on, kun valtakunnan mediassa kysytään suoraan: ”Mistä te otatte ne miljardit?”

Ei ihme, että Kokoomuspuolueen hallitusvastuun otolle kynnyskysymykseksi asetetun 6 M€ summa on alkanut vipattaa jo porukan itsensäkin sisällä.

Sosiaalidemokraatit ovat taas hirttäytyneet doktriiniin: ”Ei leikata”.

Nyt taas Kokoomuksen on erittäin loogista kysyä, mistä vaadittavat säästömiljardit otetaan ilman massiivisia veronkiristyksiä? Demarien tilannetta heikentää vielä merkittävästi se, että vallan kahvassa olevana pääministeripuolueena mitään ihmeitä ei ole näytetty, ellei joku sitten katso kiireesti väsättyä, mielestäni varsin haitallista translakia sellaiseksi.

Mitä tapahtuu, kun Kokoomus ja demarit vaativat toisiltaan rehellisyyttä? Käy, niin kuin SMP:n Veikko Vennamo jo aikanaan vaalijulistuksissaan totesi ”Kyllä kansa tietää”.

On aivan selvää, että Suomen velkakehitys on saatava taittumaan. Se edellyttää tervettä kansallista itsekkyyttä EU:n direktiivinikkarien ja ilmastopaniikin kylväjien edessä. Suomelle riittää tässä aivan hyvin se, että pidetään maa- ja metsätaloutemme kunnossa ja noudatetaan kaikkia kansainvälisiä velvoitteita. Suomalaisten osuus ihmisperäisistä hiilidioksidipäästöistä on noin yksi kymmenestuhannesosa, joten maaseudun tuottajien ja muidenkin yrittäjien toimeentulo pitää nyt ensisijaisesti taata.

Velkakehityksen taittaminen vaatii leikkauksia menoihin ja lisäyksiä tuloihin. Tämä ei varmasti ilman synnytystuskia tapahdu, mutta tässäkään ei tule panikoitua. Emme ole konkurssissa, ja tämäkin tilanne saadaan varmasti korjattua.

Kristillisdemokraattien vaaliohjelma ei sulje pois tarvittavia toimia, mutta yksi asia on ylitse muiden: Pidetään ennen kaikkea heikoimmissa asemissa olevien kansalaistemme puolta!

Porin eri asioihin tilaamia konsultteja eivät asukkaamme isommin rakasta. Näin siitä huolimatta, että heillä on hallinnassa alansa viimeinen tieto. Kaupunkilaistemme oma maalaisjärki on usein törmäyskurssilla trenditietoisten asiantuntijoiden kanssa.

Itsellänikin on tästä kokemus ajalta, jolloin käytiin kiivasta poliittista debattia siitä, pitäisikö kaupunginsairaalamme suosittu päiväkirurgia siirtää kokonaan Satakunnan sairaanhoitopiirin vastuulle keskussairaalaan. Tilattu konsulttikaksikko oli saanut tehdyissä tutkimuksissa selville sen, että niin hoitotulokset, kuin talouspuolikin olivat erittäin kilpailukykyiset keskussairaalaan verrattuna.

Konsultit ehdottivat silti oman päiväkirurgiamme alasajoa, joten kaupunginvaltuuston kokouksessa pyysin heitä perustelemaan kantansa. Muistan edelleen saamani vastauksen sanatarkasti: ”Se on kansainvälinen trendi.”

Onneksi kaupunginsairaalan kohdalla tehty trendimoka korjautui osittain jo aloitusvuonna 2014, kun sairaanhoitopiiri päätyi kuitenkin jatkamaan kaupunginsairaalamme leikkaustiloissa pienimuotoista kirurgiaa. Julkisen terveydenhuollon jonot ovat nytkin sen verran pitkät, että kaikki kapasiteetti on oltava käytössä. Saa sitten nähdä mitä hyvinvointialue lopulta tekee asioille.

Suomi oli pitkään koulujen oppimistuloksia vertailevan PISA – tutkimuksen kärjessä. Itämeri-projektin isossa koulutapahtumassa saksalainen kollegani vaati minulta vastausta Suomen erinomaiseen menestykseen. Totesin silloin hänelle, että olemme vuosia jäljessä opetusalan sen hetkisestä kehityksestä. Suomessa on vain selkeät vaadittavat opetussisällöt ja opettajat saavat kullekin sopivin metodein ne opettaa.

Nyt olemme opetusalallakin saaneet trendeistä kiinni. PISA- tutkimuksen tuloksemme ovat romahtaneet.

Suuri on nyt kaunista ja valtava kauneinta. Jättikoulut ovat nykyaikaa. Suuret opetusryhmien koot säästävät rahaa, ja myös se, että erityistä tukea tarvitsevat oppilaat on nidottu perusryhmiin ilman luvattuja lisäresursseja

Tietokoneet ovat kouluissa pyrkimässä hyvän palvelijan roolista isännän osaan. Kuitenkin ihmisen omassa päässä oleva tieto ja kokemus on ratkaisevaa, kun tarvitaan sosiaalisia kykyjä, luovuutta ja uusia innovaatioita. Kun entisajan isännällä oli käytössään 24-osainen tietosanakirja, hän tuskin saattoi sanoa tietävänsä kaiken. Kaikki internetissä oleva data ei myöskään voi korvata itse opittua ja sisäistettyä tietoa. Mikään digitaalinen alusta ei korvaa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuvaa oppimista ja henkistä kasvua. Näitä tavoitteita eivät laitteet ja ylisuuret ryhmät auta saavuttamaan.

Oppisisällöt pitäisi saada sellaisiksi, että yleissivistyksen tärkeät perusasiat opitaan ajan kanssa, eikä hypitä yhä uusien pikkudetaljien perässä yhdestä asiasta toiseen.

Tasa-arvon ehdoton vaatimus on tuonut lisää trendejä, tai oikeastaan dogmeja kouluunkin. Vaikka yli puolet suomalaisista edelleen kuuluu kirkkoon, ei kouluun kutsuttu pappi tai nuorisotyöntekijä saa sisällyttää päivänavaukseensa minkäänlaista hengellistä sisältöä. Katsotaan, että se voi häiritä jotakuta. Sen sijaan, vaikka asiantuntijat sanovat, että teini-ikäisten sukupuolisen identiteetin pitäisi antaa kasvaa ilman häiriöitä, halutaan yllyttää herkässä iässä olevia nuoria miettimään vaikkapa sitä, kuinka paljon minussa on miestä tai naista.

Ympäristökysymyksissä Suomen on tietenkin pidettävä tarkasti huolta omista kansainvälisistä velvoitteistaan ja ylittääkin ne silloin, kun se on mahdollista. Sen sijaan trendi, jossa jokainen EU:lta tuleva suositus hyväksytään maa- ja metsätaloutemme kustannuksella, sotii puhdasta maalaisjärkeä vastaan. Kun pitää miettiä, käytämmekö miljardin suo-ojiemme täyttämiseen ja näin metsän tukahduttamiseen, vai annammeko sen samansuuruiseen hyvinvointialueittemme vajeeseen, ei tarvinne järjestää kansanäänestystä tästä asiasta.

Valtiolliset eduskuntavaalimme ovat nyt tulossa. Toivottavasti ne ehdokkaat valitaan, joilla on päässään sen verran suomalaista maalaisjärkeä, etteivät kaikki trendituulet sitä käännä.

Kunnallisneuvos Esa Wahlman kirjoittaa Satakunnan Kansan yleisönosastossa 4.2. hyvin kauniisti yhteistyön tarpeellisuudesta ja yhteisen maalin löytämisestä kunnalliseen päätöksentekoon.

Varmasti kaikki ovat tässä samaa mieltä Esan ajatusten kanssa. Sellainen vaikeus vain yllättää, kun jokainen haluaisikin sijoittaa ne maalitolpat omaan paikkaansa.

Jos tolpanpystyttäjiä on vähän kompromissin mahdollisuus yhteiseen maaliin kasvaa.

Kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien yhteinen valtakausi kesti Porissa pitkään, oikeastaan se kaatui vasta toissa vaalien luottamusmiespaikkajakoihin. Porin kaksipuoluejärjestelmässä kaksi valtapuoluetta päätti asiat ja enemmistön omaavien akselivaltojen maali ei kovissakaan taklauksissa siirtynyt.

Asioissa oli hyvätkin puolensa sikäli, että nykymenon tapaista tehtyjen päätösten edestakaisin sahaamista ei juurikaan esiintynyt. Esan ja kokoomuskumppanin hanska piti, ja tällaisessa touhussa kunnallisneuvos Wahlman oli oiva pelinrakentaja. Ainoa tärkeä asia oli se, että tiukassa paikassa valtapuolueiden sisäisen ryhmäkurin tuli olla pitävä.

Jos pari puoluetta ajaa kiistellyn asian läpi omilla äänillään, se on täysin demokratian sääntöjen mukaista.

Jos kuitenkin kyseisin päätöksen on lopulta tehnyt vain jokunen puoluepamppu, joita urallaan eteenpäin haluava riviväki miettimättä seuraa, silloin kyseessä on samalla kertaa harvainvalta. 

Esa suitsuttaa vahvasti pormestarimallilla toimivan Tampereen puolesta. Tätä malliahan demarit Porin suurimpana puolueena tietysti ajavat. Valta keskittyy tällöin pormestarin paikan saaneelle suurimman puolueen kaupunginvaltuutetulle ja sitä kautta samalle puolueelle. Muut merkittävät puolueet saavat sopivat toimialuekohtaiset apulaispormestarien vakanssit lohdutuspalkintoina.

En ollenkaan väitä, etteikö päämäärien maalitolppia ole tällöin nopeampi laittaa paikoilleen. Tampereen osalla taloudellisesti hintavien tavoitteiden saavuttamista helpottaa vielä ratkaisevasti selkeä suurkaupungin status.

Pori jatkaa uuden kaupunginjohtajamme Lauri Innan alaisuudessa ja monella – minä mukaan lukien – on isoja toiveita ja odotuksia tulevaisuutemme suhteen.

Porin tauti on tällä hetkellä pitkäjänteisen ja luotettavan suunnittelun puute. En syytä tästä pelkästään virkamiehiä, joskin toisinaan heilläkin on harmeihin osuutensa.

Kun kaupunginvaltuustomme teki budjettikokouksessaan ison hankkeen rahoituspäätöksen, ja sitten perui sen saman budjettivuoden lopulla voin vain sääliä hankekilpailun voittanutta urakoitsijaa. Kovin hyvin ei ole mennyt Kirjurinluodon ökykioskinkaan kanssa.

Olen Esan kanssa samaa mieltä siitä, että Porin jatkuva maalitolppien siirtely on lopetettava. Yritysten ja kaikkien porilaisten on saatava luotettava tieto siitä, mihin me pyrimme nyt ja tulevaisuudessa.

Kansallinen ongelmamme on se, että tulevissa eduskuntavaaleissa äänestäjä ei voi ollenkaan luottaa siihen, mitä äänellään saa. Translakiäänestyksessä keskustan ja kokoomuksen rivit hajosivat kuin varpusparvi. Nyt tiukan konservatiivinen äänestäjä voi antaa äänensä samoin ajattelevalle ehdokkaalle, mutta eduskuntaan nousee samalta listalta aivan vastakkaisen kannan omaava kaveri.

Joka tapauksessa suomalainen kansanvalta on kaikkine hankaluuksineenkin säilyttämisen arvoinen. Sitä pitää kehittää, mutta ei murentaa.

Mikä on Wagner-joukkojen venäläisen sotilaan arvo Itä-Ukrainassa? Mikä arvo ihmisyksilöllä on maailman köyhimmillä slummialueilla?

Aika lähellä nollaa tuo ihmisarvo on liian monella maailman kolkalla.

Eurooppalainen ja erityisesti pohjoismainen käsitys ihmisestä ja hänen arvostaan perustuu kristillisen uskomme arvomaailmaan. Jumalalle jokainen ihminen on yhtä arvokas, ja meidän tulee samoin huolehtia toinen toisistamme, ja erityisesti niistä heikoimmista. Tälle pohjalle on koko pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme lainsäädäntö rakennettu.

Kansakuntana meidän on huolehdittava omasta kyvystämme turvata valtiomme turvallisuus ja talous, ja sitä kautta asukkaittemme perustarpeet.

Polttoturpeen käytön nopea alasajo ja sähköntuotantokapasiteettimme kausittainen alijäämä ovat nakertaneet huoltovarmuuttamme. Median skenaariot pahimmista vaihtoehdoista ovat olleet runsaasti esillä.

Olisiko oikein löysätä turpeen käytön alasajotahtia tai oliko oikein avata uudelleen käyttöön Fortumin Tahkoluodon hiilivoimala?

Hiilidioksidipäästömme vastaavat noin yhtä kymmenestuhannesosaa maailman kokonaispäästöistä. Me täytämme EU:n ja globaalit vaatimukset, ja päästömme ovat olleet jo pitkään laskusuunnassa. Tältä pohjalta huoltovarmuutemme tilanteen vaatima tukeminen ei tunnu kovin pahalta

EU:n mallioppilaana oleminen ei aina tunnu kovin järkevältä. Syksyllä keskusteltiin hallituksessakin ihan vakavissaan siitä, pitäisikö metsiemme ennallistamiseen käyttää miljardi euroa. Tavoitteena oleva suo- ja kosteikkoalueiden lisääminen mm. ojia tukkimalla tuntuu Suomen oloissa järjettömältä, kun samalla tapetaan ojitettujen alueiden hiilidioksidia sitovat ja happea tuottavat metsät.

Syksyllä huomattiin, että hyvinvointialueittemme budjetissa oli edellisen kokoinen noin miljardin euron vaje, joka vaarantaa peruspalvelujemme toimivuuden. Näin se mihin miljardimme sijoitamme, on ihmisarvokysymys.

Siinä Tuomo Hurme (SK19.1) oli ihan oikeassa, että ihmisen ahneus ja ympäristöarvomme ovat aina törmäyskurssilla.

Saako jättikokoisen tuulivoimalan laittaa hyrskyttämään lähinaapuriin tai tehdä ison avohakkuuaukean ilman mitään suojapuustoa alueen omakotiasujalle? Näissä kysymyksissä ei aina suomalaisenkaan yhteiskunnan ihmisarvon kunnioitus toteudu.

Meillä on hyvä maa. Viljellään ja varjellaan sitä hyviksi havaittujen metsähoidon oppiemme mukaisesti. Käytetään kaikki tieto ja maalaisjärki siihen, että voimme elää täällä suurenmoisen pohjoisen luontomme hyvinä kumppaneina.

Tämä Aleksis Kiven näytelmän Nummisuutarit Eskolle todettu juttu: ”Niin maailma muuttuu Eskoseni” on
tullut osoitettua aina ajankohtaiseksi asiaksi.
Sampsa Kataja (SK 18.11.) toteaa, että SDP:n yksinvalta on nyt ohi.
Hiukan vaikea on kumminkin ymmärtää, että noin kolmanneksella valtuustosta voisi olla yksinvalta.
Enemmistöpäätöksiä kun ei sillä porukalla voi tehdä, eikä ole koskaan tehty. Tarvitaan luotettava kaveri, ja se
on menneinä vuosikymmeninä ollut kokoomus.
SDP-KOK dynastia toimi toissa vaaleihin saakka näiden ”akselivaltojen” yhteistyöllä loistavasti. Kyse oli
kaksinvallasta, johon muilla ei ollut kovin paljon sanomista. Jos kuitenkin tässä kaksikon keskinäisessä
vallanjaossa kokoomus jäi pahasti tappiolle, silloin voidaan puhua SDP:n yksinvallasta. Apupuolueena
olemisen kokemus ei kenenkään vallanjanoa tyydytä.
Kokoomuksen kannalta melko huonosti menneiden toissa vaalien jälkeen vallanjaon akseli murtui. Monen
mielestä kokoomus asetti luottamuspaikkojen jaossa niin kovat vaatimukset, että jäi lopulta ihan yksin. Tästä
seurasi osittainen asemasotavaihe, jossa kokoomus mm. jättäytyi laaditun valtuustosopimuksen ulkopuolelle.
Viime vaalien jälkeen parivaljakko sopi taas samaan tekniseen vaaliliittoon mutta nyt ei Wahlman
demaripomona ole katsellut oikein hyvällä kaupunginhallituksen sisäistä paikkajakoa, jossa yksi paikka siirtyy
jälkimmäiselle kaksivuotiskaudelle kokoomuksen hallintaan. (SK 17.11.).
Yksinvalta virtaviivaistaa ja nopeuttaa päätöksentekoa, mutta on äärimmäisen epädemokraattinen tapa toimia.
Aloittava kaupunginjohtajamme Lauri Inna totesi valitsemisensa jälkeen nöyrästi, ettei voi tehdä yksinään
mitään. Sujuva yhteistyö ja tiimihenki muun virkamiesjohdon kanssa on välttämättömyys.
Kaupunginhallituksen puheenjohtaja, SDP:n Arja Laulainen on korkeiden virkamiesten esimies. Wahlmanin
sanoin :” Kaikki riippuu siitä, millaista linjaa hän vetää ja johtajat tekevät sen mukaan.”
En usko, että Arja Laulainen edes pyrkii siihen, että hän yksinvaltaisesti johtaisi kaupunkia ja määrittelisi sen
kehityksen suuntaviivat.
Emme ole Wahlmanin toivomassa pormestarimallissa, jossa poliittisesti valittu valtuutettu – pormestari – voi
todella ottaa ohjat käsiinsä ja määrittää ainoan oikean suunnan.
Porissa kaupunginjohtaja johtaa virkamieskunnan toimintaa. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja taas pyrkii
ennen kaikkea noudattamaan kaupunginhallituksen ja valtuustomme linjauksia ja välittämään niitä
virkamiehistölle.
Vaikka maailma muuttuu, toivon että kunnallisen demokratiamme perusteet säilyvät. Viime aikojen Porin
poliittisen ilmapiirin muutokset ovat mielestäni tässä suhteessa terveitä.

Vastuutaan on joskus vaikea pakoilla.

Jaettu vastuu tekee kuitenkin pakenemisen paljon helpommaksi. Kumpikin taho voi vierittää velvoitteet toiselle osapuolelle perustellen, että sinnehän se vastuu lopulta kuuluu. Tällaista tapahtuu kuntaelämässä, kun asukkaan tarpeisiin ei suoraan vastata, vaan ohjataan hänen asiansa kiertoon luukulta toiselle.

Satakunnan hyvinvointialueelle siirretään ensi vuoden alussa vastuu kaikista alueemme sosiaali- ja terveyspalveluista. Suunnitelmissa on ”yhden luukun periaate”, jossa asiakasta ei pompotella paikasta toiseen, vaan hoidetaan hänen asiansa palveluketjussa loppuun saakka.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen kokonaisvastuu on hyvinvointialueella, mutta mitä tarkoittaa lain kohta, jossa todetaan, että kunnilla on velvoite toimia alueellaan hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi.

Tämä Hyte-velvoite muodostaa rajapinnan hyvinvointialueemme ja kuntien välille. Tavoitteellisella yhteistyöllä toteutettuna kokonaisuus voi toimia mainiosti.

Mutta entäpä, jos hyvinvointialue katsoo, että iso osa vaikkapa hoidettavien vanhusten ja vammaisten kulttuuri-, liikunta- ja muusta virkistystoiminnasta kuuluu kunnille, kun kunnat taas näkevät kokonaisvastuun näistä ihmisistä langenneen Satakunnan hyvinvointialueelle.

Useasti kuulee mietittävän sitäkin, miksi kunnan kannattaa yleensä satsata hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen, kun siitä saatavat taloudelliset hyödyt valuvat koko sote-alueemme laariin.

Jos raha saa ratkaista, on iso vaara, että asiakkaan tarpeet putoavat vastuun pakoilijoiden rintamalinjojen väliin.

Yyterissä pitämämme Sote-yleisötilaisuuden voimakas yhteinen toive oli, että niin jokainen kunta, kuin maakuntamme yhteinen hyvinvointialuekin tunnistaisi omat täysimääräiset vastuunsa. Silloin kun ei painoteta nimenomaan toisen osapuolen vastuita, yhteistyö rajapinnassa voi toimia.

Apua tarvitseva lapsiperhe, syrjäytynyt nuori, henkisesti tai fyysisesti sairastunut aikuinen, hoivan tarpeessa oleva vanhus ja hänen väsyvä omaishoitajansa, köyhyysloukkuun pudonnut ihminen – Satakunnassa he kaikki, ja muutkin avun tarvitsijat, ovat omalla hyvinvointialueellamme ja omassa kunnassaan.

Eikö meidän kaikkien tulisi vain yksinkertaisesti pitää omistamme huolta?

Simo Korpela

KD Satakunnan piirin pj

Markku Parkkali

KD Satakunnan piirisihteeri

Tiina Tuomela

KD puolueen II vpj

Toimittaja saa toki tehdä omia arvioitaan jokaisen puolueen vetämästä politiikasta, mutta hieman kohtuuttomalta
tuntui kristillisdemokraattien arvioitu yleinen suuntautuminen vasemmistoleiriin (Sakari Muurinen, SK 31.5).
Emme ole sosiaalidemokraatteja, emmekä kokoomuslaisiakaan, vaikka olimmekin juuri aluevaaleissa teknisessä
vaaliliitossa kokoomuksen kanssa. Teemme yhteistyötä kaikkien puolueiden kanssa tapaus- ja asiakohtaisesti, emme
puolueblokkirajoja noudattaen.
Kun kirjoitan tätä, en tiedä, ketkä ovat hakemassa Porin kaupunginjohtajan virkaa enkä ole näin ollen voinut tehdä
mitään – varsinkaan puoluesidonnaista – päätöstä siitä ketä tulen itse lopputilanteessa kannattamaan. Näin on varmasti
muidenkin kristillisdemokraattien valtuustoryhmän jäsenien osalla. Isojen puolueiden harrastamaan ryhmäkuritouhuun
emme ole koskaan lähteneet, emmekä lähde nytkään.
Haluamme Poriin parhaan mahdollisen kaupunginjohtajan ja meidän kantamme tulee ratkaisemaan aivan muut tekijät,
kuin mikään puoluesidonnainen politiikka.

Hyvinvointialueemme lautakuntien elinkaarimalliin perustuvat toimialueet vastaavat kaikista
alueemme sosiaali- ja terveyspalveluista. Suuret, 16-jäseniset lautakunnat haluttiin siksi että
koko maakunnan alueelta saataisiin mukaan osaavia jäseniä takaamaan toimiva alueellinen
tasa-arvo.
Aluevaltuusto joutui palauttamaan uuteen valmisteluun ne hallintosääntöuudistuksen kohdat,
joissa määriteltiin lautakuntien tehtävät. Nämä ”tehtävät” oli nimittäin määritelty niin
epämääräisen suppeiksi, että lautakunnan kontolle olisi lähinnä jäänyt seurata sivusta, miten
toimialuejohtaja ja aluehallitus asioista päättävät.
Uudistettu hallintosääntö antaa nyt lautakunnille lisää toimivaltaa, mutta vieläkään lautakunnat
eivät esimerkiksi voi itsenäisesti päättää saamiensa budjettivarojen käytöstä. Alun hässäköissä
tämä voi olla tarpeellistakin, mutta lopullisena ratkaisu on huono.
Demokraattisesti valittu ja maantieteellisesti laaja-alainen lautakunta voi varmasti päättää
parhaiten tasa-arvoisten sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä Satakunnassa. Tätä
oikeutta ei saa viedä. Esittelevien virkahenkilöiden tulee ottaa vahvasti huomioon lautakunnalta
tulevat huomiot ja esitykset.
Hyvinvointialueemme johtaja valittiin virkaansa 6-vuotiskaudeksi, ja jos samanlainen järjestely
toteutettaisiin muidenkin johtavien virkahenkilöiden osalla, lisäisi tämä turvallisuutta valittujen
henkilöiden sopeutuvuudesta tulevaisuuden tehtäviinsä. Tämä koskee myös yhteistyökykyä
lautakuntien kanssa.
Kristillisdemokraattien Satakunnan piirin kevätkokouksessa Porissa 21.5. keskustelimme ja
olimme yhtä mieltä näistä hyvinvointialueemme tulevaisuuteen vahvasti liittyvistä asioista ja
haluamme ne tässä tuoda esille.

Simo Korpela
Kaupungin- ja aluevaltuutettu
Ikääntyneiden palvelujen aluelautakunnan jäsen
Kristillisdemokraattien Satakunnan piirin pj
Markku Parkkali
KD Satakunnan piirisihteeri

Olen asunut 1980-luvulta saakka omakotitalossamme Viasvedellä, mutta tunnustan, että vasta nyt äitienpäivänä
vedimme Suomen lipun omaan salkoon. Aikomus oli toimia paljon aikaisemmin, ja etsiskelin jo
kotimetsästämme sopivaa suoraa ja pitkää männynrunkoa lipputangoksi.
EU-kansanäänestys, ja sen tulos liittyä Euroopan Unionin jäsenmaaksi sai minut kuitenkin suivaantumaan siinä
määrin, että lopulta se lipputankokin jäi hankkimatta. Ajattelin, että mitä sitä enää liputtamaan, kun itsenäisen
valtiomme suvereeni päätösvalta näin rapautui, ja lopulta ehkä syntyisi Euroopan Yhdysvallat- tyyppinen
liittovaltio, jossa lippuna olisi EU:n tähtiympyrä.
Ihan pahimmalla tavalla ei toki meille ole EU:ssa käynyt. Kuitenkin Matti Wikbergin ja Tapio Raunion
tutkimuksen mukaan vuosina 1995-2015 aikana tehdystä lainsäädännöstämme 17,8% sisälsi sidoksen EU:hun.
Näin ollen noin joka kuudes laeistamme ja asetuksistamme on säädetty EU:n ohjeiden ja direktiivien
mukaiseksi. Liittovaltioajatuksillakin näyttäisi olevan edelleen Euroopassa aika vankka kannattajakuntansa, kun
hankkeen sievempi nimi ”integraatiokehitys” mainitaan niin usein tulevaisuuden suunnitelmissa. Onneksi
Suomi ei liiallista integraatiota ole ollut suostuvainen hyväksymään.
EU-kansanäänestyksemme aikoihin totesin kantanani, että paljon mieluummin liittyisimme Natoon, joka on
vain puolustusliitto. Nato ei puutu valtion omaan lainsäädäntöön. Jälkiviisaana voisi todeta, että silloinhan se jo
olisi pitänyt tehdäkin, mutta ei kai kukaan osannut arvata millaiseksi Idän Karhu äityy.
Enää ei monellakaan eurooppalaisella ole epäilyksiä siitä, miten arvaamaton, röyhkeä, vallanhaluinen ja julma
itänaapuri meillä on.
Yleiseurooppalainen solidaarisuus ja auttamishalu Ukrainaa kohtaan on nyt saanut ainakin minut suhtautumaan
myönteisesti myös EU:n kansojen vapautta ja oikeutta myötäilevään linjaan.
Lipputangon hankinta tuli ajankohtaiseksi viimeistään silloin, kun oman kansamme halu säilyä vapaana ja
itsenäisenä valtiona realisoitui voimakkaana pyrkimyksenä liittyä puolustusliitto Natoon.
Äitienpäivänä me vedimme ensimmäisen kerran pihallamme lipun salkoon, ja jotenkin tuntui siltä, että nyt
saimme kokea jotakin, mikä meiltä oli puuttunut.
Elämä on aina epävarmaa, eikä Nato tai mikään puolustusjärjestely voi taata iäti rikkumatonta rauhan aikaa.
Erityisesti Nato-hakemustamme seuraavina ”harmaan ajan” kuukausina voi olla, että itänaapurimme meitä
tavalla jos toisellakin kiusaa ja häiritsee.
Joka tapauksessa saamme suomalaisina olla ylpeitä ja samalla nöyrän kiitollisia siitä, että jo sata vuotta
itsenäisyytemme on säilynyt. Samalla saamme yksityisinä ja myös kansana pyrkiä Natoakin parempaan
suojaan, Hänen suojaansa, jolla on kaikki valta.
Siniristiliput liehumaan!

Sakari Muurinen (SK 9.2) kuvasi varsin totuudenmukaisesti niitä kiemuroita, mitä aluevaalien jälkeisissä
luottamispaikkaneuvotteluissa on poliittisten ryhmien välillä käyty. Peli on hänen mielestään ollut likaista.
En kiistä Muurisen tuntemusta likaisesta pelistä, mutta haluan vain todeta, että pitkälti tällaiseksi se peli
Porissakin on jokaisen kunnanvaalin jälkeen muodostunut.
Edellisellä kaudella (2016-2021) Porissa kävi niin, että kun tekniset vaaliliitot oli solmittu, kokoomus oli jätetty
molempien ulkopuolelle. Tilannetta vähän hyviteltiin luomalla kaupunginvaltuustoon kolmannen
varapuheenjohtajan paikka, jolla kokoomus sai puheoikeudella yhden ylimääräisen lisäpaikan
kaupunginhallituksen pöydän ääreen. Tämä ei tietenkään poistanut pettymystä, ja jonkinlainen kokoomukselle
syntynyt oppositioasema kummitteli koko vaalikauden ajan.
Viime keväänä me kristillisdemokraatit lisäsimme valtuustopaikkojemme määrää yhdellä, mutta jälleen Porissa
syntyi kaksi isoa teknisten vaaliliittojen koalitiota, joiden ulkopuolelle puolueemme nyt jäi. Lopputulos oli, että
lisäsimme valtuustopaikkojamme 50%:lla, mutta saimme luottamuspaikkoja vähemmän, kuin edelliskaudella.
Kyse ei ole niinkään poliittisista mieltymyksistä, vaan raaka vaalimatematiikka ratkaisee, ketkä kannattaa
omaan koalitioon mukaan ottaa. Joskus yksikin porukkaan tuleva valtuutettu voi lisätä luottamuspaikkoja
merkittävästi, joskus taas pari kolmekaan lisävaltuutettua ei muuta koalitioiden välistä loppuasetelmaa
paljonkaan. Teknisessä vaaliliitossa mukaan pyrkivien antaman lisähyödyn on oltava suurempi, kuin koalition
sisäisessä jaossa menetettävät paikat. Likaista tai ei, näin se kuntapolitiikassa useimmiten menee.
Miksi nyt aluevaalien luottamuspaikkaneuvotteluissa vihreiden ja vasemmistoliiton välille solmittu tekninen
vaaliliitto aiheutti melkoisen kärhämän?
Yksinkertaisesti siitä syystä, ettei sitä osattu odottaa. Puolueet olivat olleet sellaisessa yhteisessä
ymmärryksessä, että vaalien jälkeisiä teknisiä vaaliliittoja ei solmita.
Maakuntavaltuuston järjestäytyminen ja maakunnallisten luottamusmiespaikkojen jako on aina perustunut
pelkästään Satakunnan kuntavaalitulokseen. Laki kieltää tässä yhteydessä solmittavat tekniset vaaliliitot.
Nyt aluevaaleissa, kun kyseessä on valtuutettujen suora kansanvaali, ovat vaalien jälkeiset tekniset vaaliliitot
taas mahdollisia. Liittymällä yhteen vihreät ja vasemmistoliitto saavuttivat koalitiolleen yhden lisäpaikan
jokaiseen seitsemään perustettavaan lautakuntaan ja myös aluehallitukseen.
Syötti oli niin mahtava, että ymmärrän kyllä houkutuksen, varsinkin, kun yksinään vihreät eivät olisi saaneet
juuri mitään. Teknisen vaaliliiton kortti kaivettiin siis lopulta esiin.
Tämä räjäytti pankin niin, että kaikkien puolueiden ”yhteinen ymmärrys” vaihtui riitaan ja yleiseen
ymmärtämättömyyteen.
Luonnollisesti loput ryhmät tekivät vastaiskuna oman ison teknisen vaaliliittonsa, ja enemmistönä muitakin
järjestelyjä, kompensoidakseen syntyneen yllättävän muutoksen. Muurisen mainitsemalle ”likaiselle pelille” oli
kaikkien osapuolten kohdalla luotu oivallinen kasvualusta.
Kenen on syy? Ei kenenkään erityisesti, ja samalla kaikkien. Ei otettu riittävästi huomioon sitä, että vaalien
jälkeisissä paikkaneuvotteluissa oli käytettävissä aivan eri repertuaari, kuin maakunnallisten tehtävien jaossa.
Niin, ja se sovittu ”yhteinen ymmärrys” olisi välittömästi pitänyt kirjata kaikkien osapuolten hyväksyttäväksi.
Aluevaalit yllättivät omilla seurannaisvaikutuksillaan, ja puolin ja toisin porukoilla on toinen silmä mustana.
Nyt kuitenkin olisi jo syytä panna jäitä hattuun, ja katsoa vaikka yksisilmäisinäkin hyvinvointialueemme
parhaaksi samaan suuntaan. Satakunta ja satakuntalaiset ovat sen ansainneet!